Blogi

Kesäkuu 2019

LUKULIIKE KOULUSSA
Sanataidekasvattajien matkassa

Viestejä avaruusolentojen kielellä, uutisia myyttisistä maailmoista, YÖK-NAM -runonmaistajaisia, lohikäärmeiden kesyttämistä, salapoliisitarinan epäiltyjen varjostamista, runoselfieitä – ja paljon, paljon muuta... Siis sanataidetta! 


                     
Lukuliike on kulkenut kouluihin myös sanataidekasvattajien matkassa ympäri Suomen, koska lasten ja nuorten luova, kielellinen ilmaisu ja oma kirjoittaminen on yksi tärkeimmistä reiteistä hyvään lukutaitoon. Me sanataidekasvattajat olemme parhaamme mukaan omalla esimerkillämme näyttäneet sekä oppilaille että opettajille, kuinka lukemisen ja tekstien maailma avautuu leikkimällä, leikkaamalla, liimaamalla, tutkimalla, tunnustelemalla tai tömistelemällä. Välillä on heittäydytty hullun lailla, välillä kuulosteltu hiirenhiljaa – lukutaitoon kun tarvitaan kaikkia aisteja.
                     
Suomen sanataideopetuksen seura on saanut olla Lukuliikkeen mukana alusta lähtien, jo ideointivaiheessa. Alku oli luonnollisesti täynnä intoa mahdollisuudesta päästä tekemään sanataidetta satojen innokkaiden koululaisten kanssa aivan uusiin maisemiin. Kun hankkeeseen mukaan hakeneiden ja työpajaa toivoneiden koulujen määrä loppusyksystä 2018 hiljalleen valkeni, myös meillä sanataideväellä ilo ja kauhistus vuorottelivat: miten ja millä keinoin ehdimme kaikkialle? Tarvitaankohan toteutukseen supersankareita, ajankääntäjää tai kenties tähtienvälistä seikkailusukkulaa?
                     
Ratkaisu löytyi verkostosta ja joukkuepelistä. Onneksi sanataidekouluja ja sanataidekasvattajia tänä päivänä jo löytyy aika monesta Suomen kolkasta: Porvoosta Rovaniemelle ja Porista Outokumpuun. Apunamme oli Lukuliike koulussa -hanketyötekijöiden lisäksi sanataiteen läänintaiteilija Karoliina Suoniemi.
                     
Kun tekijät kaikille sanataidetyöpajoille oli löydetty, ensimmäinen haaste oli selvitetty ja edessä vielä se mukavin osuus, koululaisten kohtaaminen. Sanataide yhteisöllisenä taiteenalana elää juuri siinä hetkessä, kun lapset ja nuoret yhdessä oivaltavat omat taitonsa. Taidekasvattajan roolina tilanteessa on esittää paitsi oikeat kysymykset, myös lasten keksimää salapoliisihahmoa, kauhutarinan kertojaa tai vaikkapa elävää äänirunovahvistinta.


                     
Suomalainen sanataiteen opetuksen kenttä on vielä kovin nuori, ja siksi Suomen sanataideopetuksen seuralle yhdistyksenä Lukuliike koulussa on ollut tärkeä, yhteinen ponnistus, jonka avulla olemme taas ottaneet muutaman uuden askeleen sanataiteen tunnettuuden edistämisessä. Kouluissa, erityisesti alakouluissa, sanataiteelle monialaisena ja toiminnallisena sisältönä on suuri tarve. Sanataiteen avulla jokainen lapsi voi oivaltaa oman, kielellisen vahvuutensa, joka yhdelle löytyy lukemisesta, toiselle suullisesta tarinankerronnasta ja kolmannelle vaikkapa pelihahmojen rakentamisesta.
                     
Koska Lukuliikkeen on kuitenkin tarkoitus katsoa myös pidemmälle, halusimme käyttää tämän ainutlaatuisen tilaisuuden tuottaa tietoa sekä sanataidekasvatuskentän että koulujen tarpeisiin. Olemme tehneet työpajakokonaisuuden sisällöistä ja pedagogisista tavoitteista laajan yhteenvedon, jollaista ei aiemmin ole ollut tilaisuutta tehdä. Meille on siis tarjoutunut oiva mahdollisuus myös oppia itse uutta sanataiteesta.
                     
Sanataide on taiteenalana hyvin moninainen ja taidekasvattajien taustat keskenään erilaiset, joten kaikilla on oma tapansa opettaa. Suomen kokoisessa maassa myös pitkät välimatkat hidastavat hyvien ideoiden kulkua sanataidekoulusta toiseen. Lukuliike koulussa onkin antanut meille aarrearkullisen sanataidetta eri tekijöiltä, ja siitä haluamme jakaa antia muillekin: tuloksena on syntymässä vielä sanataiteen tehtäväpaketti, joka valmistuttuaan on kaikkien koulujen käytössä.
                     
Uskomme, että Lukuliike koulussa on sanataiteen kannalta vasta pieni maistiainen. Haluaisimme tulevaisuudessa kattaa herkkupöydät kaikkia sanataideahmatteja varten uudelleen ja uudelleen, sillä sanat ovat ajattelumme elintärkeää ravintoa, jota ilman ei kukaan tule toimeen. Sanataide on osa sekä perusopetuksen opetussuunnitelmaa että varhaiskasvatussuunnitelmaa, ja toivottavasti pian myös elintärkeä osa jokaisen kunnan kulttuurikasvatussuunnitelmaa, taiteen perusopetuksen ja muun harrastustoiminnan tarjonnasta puhumattakaan.
                     
Sanataide on kirjallisuuden koti. Sen tavoitteena on kasvattaa sanoista, tarinoista, kielestä ja kirjallisuudesta nauttivia lapsia, nuoria ja aikuisia. Heitä, jotka hallitsevat tarinan kaaret ja osaavat ilmaista tunteitaan kielellisesti; heitä, jotka lukevat nauttiakseen ja oppiakseen ja jotka saavat iloa kertomisesta. Me olemme huomanneet, että tällaisia tyyppejä on tässä maassa Lukuliikkeen myötä taas monta enemmän!

Pia Krutsin
Suomen sanataideopetuksen seuran puheenjohtaja, Sanataideyhdistyksen Yöstäjän toiminnanjohtaja

Kuvat: Pia Krutsin ja Sari Utriainen




Syyskuu 2018

SANATAITEEN PAIKKA

Missä on kirjallisuuden oma tila? Monet taidealat yhdistyvät kuin itsestään konkreettisiin paikkoihin. Teatteri mielletään jo sanana paitsi näyttämötaiteen synonyymiksi myös rakennukseksi, jossa esittävää taidetta tehdään ja koetaan. Kuvataiteen kotipesä on museoissa ja gallerioissa. Tanssilla on omat aluekeskuksensa, musiikilla konserttisalinsa.

Kirjallisuuden paikaksi mieltyy luontevasti kirjasto. Maassamme on loistavat kirjastot, joissa lainaamiseen keskittyvän ydintoiminnan lisäksi järjestetään ilahduttavasti yleisötilaisuuksia ja kohtaamismahdollisuuksia kirjallisuuden tekijöille ja lukijoille.

Meillä on kuitenkin myös painettua kirjallisuutta laajempi taideala, sanataide, joka kattaa kaiken luovan –  kirjallisen lisäksi suullisen ja monitaiteellisen – sanoilla taitelemisen. Missä määrin kirjasto on sanataiteen paikka? Toisinaan kirjastot tarjoavat tiloja sanataidekoulujen ryhmille, ja monilla sanataidetoimijoilla on hyviä kokemuksia sujuvasta yhteistyöstä kirjaston kanssa. Usein sanataideryhmät kokoontuvat kuitenkin vaihtelevissa ympäristöissä: iltaisin tyhjillään olevissa koululuokissa, kansalaisopistoissa, nuorisotiloissa.

Harrastuksena sanataide toki on joustava ja edullinen: yksinkertaisimmillaan välineiksi riittävät kynä ja vihko ja kokoontumispaikaksi mikä tahansa soppi, jossa on pöytiä ja tuoleja. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Ilman omaa fyysistä kiintopistettä toiminnan vakiinnuttaminen on vaikeaa. Lisäksi tilan asettamat rajoitukset ohjaavat tekemistä niin, että sanataiteen monitaiteellista potentiaalia ei ole aina mahdollista toteuttaa. 
Sanataidekoulujen lisäksi kirjallisuusalalla on paljon muitakin toimijoita, jotka kamppailevat tilakysymysten kanssa. Pienet yhdistykset, osuuskunnat ja ryhmittymät ovat usein vailla omaa toimitilaa. Suuri osa kirjailijoista työskentelee kotona; jotkut vuokraavat työhuoneita vapailta markkinoilta. Kirjailijaliiton ja alueellisten kirjailijayhdistysten työhuonepaikkoja on tarjolla hyvin rajallisesti, ja vakiintuneita tiloja, joissa sanataidetta voisi kokea ja tehdä yhteisöllisesti, on harvassa. Taiteenalan oman tilan puute näyttäytyykin jatkumona harrastajatasolta ammattilaisuuteen saakka. Siksi sanataidekoulujen vahvistaminen – myös tilaan liittyvien resurssien osalta – tukisi ennen pitkää koko taidealaa.

Onneksi myös positiivisia esimerkkejä löytyy kentältä. Monen toimijan voimat yhdistämällä voidaan luoda uusia rakenteita ja yhteiskäytössä olevia tiloja, kuten Turun Kirjan talo. Oulussa Valveen sanataidekoulu toimii upeasti osana isompaa kaupungin ylläpitämää kulttuuritaloa, jossa oman sanataidevintin lisäksi sanataiteilijoiden käytössä on myös esimerkiksi tanssisali ja galleriatila. Monitaiteellisia toteutustapoja ruokkivat tilat ovatkin myötävaikuttaneet Valveen maankuulujen sanataidenäyttelyiden syntyyn.

Kun etsitään ratkaisuja lasten ja nuorten hiipuvan lukuinnon piristämiseen, on tärkeää nähdä myös kirjallisuus- ja sanataidetilojen arvo. Kirjastot yksin eivät täytä tätä tehtävää. Tarve sanataiteen omalle tilalle kumpuaa kahdesta suunnasta: alan aktiivitoimijat tarvitsevat kokoontumispaikkoja ja työhuoneita, ja lisäksi tarvitaan yleisölle avoimia tiloja, joissa lukijan ja tekijän roolit voivat liudentua ja sanataiteen yhteisöllinen ulottuvuus tulla todeksi. Oma konkreettinen paikka tekee taidealaa tunnetuksi, eläväksi ja helpommin lähestyttäväksi.

Anna Elina Isoaro
Kirjoittaja on FM, joka on työskennellyt sanataideopetuksen ja -projektien maailmassa vuodesta 2004. Tällä hetkellä hän toimii Pirkanmaalla kirjallisuuden läänintaiteilijana.




Toukokuu 2018 

AIKUISTEN(KIN) SANATAIDETTA?


Sanataiteesta puhuttaessa törmää usein siihen käsitykseen, että sanataide on jotakin, jota tehdään vain lasten ja nuorten kanssa. Erilaiset sanataidekoulut ovat tuttuja, samoin vaikkapa vauvojen ja taaperoiden runokylvyt tai erilaiset sanataidelähtöiset projektit koulumaailmassa. Mikä onkin ilahduttavaa; on upeaa, että sanataide luotsaa uusia sukupolvia kohti lukemisen ja kirjoittamisen, sanojen maailmoja. 
 
Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Esimerkiksi apurahojen jaossa sanataide profiloituu helposti osaksi lastenkulttuurin olemassa olevia tai miellettyjä kiintiöitä, eikä nouse kilvoittelemaan ns. vakavien taideavustusten kokonaisuudesta. Sanataide profiloituu siis taidekentänkin silmissä helposti vain lastenkulttuuriksi. Enkä tahdo nyt vähätellä lasten- ja nuorten kulttuuria, joka on suuri rakkauteni ja työni antoisimpia osa-alueita. Tahtoisin kuitenkin, että sanataide nähtäisiin taiteenalana, joka koskettaa kaikkia ikäryhmiä. 

Sanataiteen siipien alla tehdään laadukasta ja arvokasta työtä esimerkiksi vanhustyön parissa vaikkapa Oulussa. Vantaan sanataidekoulu tarjoaa työikäisille aikuisille kursseja. Idässä Sanataidekoulu Aapeli on järjestänyt tärkeitä Perhekirja-kursseja sosiaalityön asiakkaiden parissa, Porin alueella Skriivari on luotsannut seniorisanataidetta vanhainkodeissa ja työpajoja synnytysmasennuksesta kärsiville äideille. Näin ollen ajatus siitä, että vain lastenkulttuurin apurahat tukevat sanataidekenttää on kapeahko. 

Kiinnostava ja tärkeä kysymys aikuisten sanataiteesta puhuttaessa on tietysti se, missä kulkevat rajat sanataiteen ja luovan kirjoittamisen välillä. Entäpä sanataiteen ja kirjallisuusterapian? Aikuisille suunnattu kirjoittajakoulutus mielletään helposti luovan kirjoittamisen opetuksen näkökulmasta. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että luova kirjoittaminen, sanataide ja kirjallisuusterapia ovat kuin sisaruksia. Kaikissa on jotakin samaa, samat juuret ja tapa katsoa maailmaa, mutta perusluonne on silti erilainen. 

Siinä missä luova kirjoittaminen ehkäpä pyrkii enemmänkin tekstin kehitykseen, muokkaamiseen ja hiomiseen, valmiiseen lopputulokseen, on sanataide luonteeltaan leikkisämpi. Sanataide ei samaan tyyliin hio, eikä se pyri useinkaan julkaisuun tai muuhun valmiiseen lopputulokseen. Sanataide voi toimia ilman kirjoitettuja sanoja, sanataide voi olla suullista kertomista tai sanoilla leikkimistä.
Kirjallisuusterapiasta taas ajattelen sanataiteen eroavan jo siinä, että sanataideopettaja ei ole terapeutti. Sanataiteen menetelmillä voi avata asioita, tuoda ahaa-elämyksiä ja voimauttaa, mutta sanataidetyö ei lähde siitä tavoitteesta, että se voisi korjata tai hoitaa taideterapian kaltaisesti. Siihen ovat omat ammattilaisensa ja metodinsa. Sanataide on enemmänkin hengähdystauko, hetki jossa huilata sanojen ja tekstien kanssa.  

Ehkä itse näenkin sanataiteen lähestyvän eniten taidemuotona yhteisötaidetta. Sanataidetta kun tehdään yhdessä, yhteisönä ja ihmisten kanssa, siellä missä ihmiset luontevasti ovat, omassa elinpiirissään. Se ei lähde hoivasta, eikä aina leivo tekijöistään valmiita kirjoittajia, mutta se antaa tavan purkaa ja tuottaa taiteen keinoin ajatuksia, kokemuksia, käsityksiä. 

Sanataide, yhdessä loistavien sisarustensa kirjallisuusterapian ja luovan kirjoittamisen kanssa, voi tarjota myös aikuisväestölle mielekkään, kiinnostavan, ajatuksia mylläävän ja kieltä ja tekstejä rakastavan tavan tehdä taidetta, osallistua maailmaan. Tehdä sanoista taidetta. 

Karoliina Suoniemi  
Sanataiteen läänintaiteilija, sanataideopettaja


Tammmikuu 2018

Kyllä, käsissänne on taideteos


Mitä kirjailija tekee, kun hän kirjoittaa kirjan? Olen kysynyt tuon kysymyksen useilta eri oppilailta sanataidetunneilla. Useimmat ala-asteikäiset lapset ovat vastanneet ”laittaa sanoja toisensa perään, keksii tarinoita tai runoja”. Olen huomannut monta ahaa-elämystä, kun olen sanonut lopuksi lapsille, mitä itse ajattelen: kirjoittaminen on taiteen tekemistä aivan niin kuin kuvataiteessa piirtäminen ja maalaaminen. Sanoilla voi tehdä taidetta, vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ajatuksiin. 

Miksi kirjoittamisen ja taiteen tekemisen yhteys on yllätys niin monille lapsille? Ainakin yksi syy löytyy peruskouluopetuksesta. Taito- ja taideaineiksi luetellaan musiikki, kuvataide, ilmaisutaito, tekstiili- ja tekninen käsityö, liikunta ja kotitalous. Kirjallisuus ja kirjoittaminen kuuluvat äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineen opetuksen alle. Koululaisen on opittava lukemaan ja kirjoittamaan, jotta hän voi ylipäätään selviytyä yhteiskunnassa. Kirjoittamisen taitoa tarvitaan lukuisissa eri asioissa, kouluaineissa, työhakemuksissa, tekstiviesteissä – kirjoittamalla voi tehdä taidettakin. Viimeiseksi mainitun tulisi myös nousta esiin peruskouluopetuksessa. 

On eri asia ottaa käteen oppivelvollisuuteen kuuluva opus kuin taideteos, kirja jossa sanoilla on tehty taidetta. Olen keskustellut lapsiryhmien kanssa siitä, mitä ajatuksia heille ääneen lukemani teokset ovat herättäneet. Taiteenlaji nimeltä kirjallisuus pystyy kuvaamaan sanojen kautta ihmiselämän eri puolia, kuten yksinäisyyttä ja ystävyyttä, pelkoja ja unelmia, iloa ja surua. Kun puhun kirjoista taiteenlajina, kirjoilta tuntuu putoavan oppilaiden silmissä kahleet: se on vapaata aluetta, irti tiedon oppimisen velvollisuuksista. Taiteenlaji nimeltä kirjallisuus kutsuu tuntemaan ja eläytymään, pohtimaan maailman ilmiöitä elämyksellisesti sanoja seuraamalla. 

Jos lukeminen ja kirjoittaminen liittyvät peruskoululaisten mielikuvissa vain koulutehtäviin, ei ole mikään ihme, etteivät he pidä lukemista samanlaisena taiteen nauttimisen harrastuksena kuin konsertissa käymistä. Sekä koulun että kodin asenneilmapiirit vaikuttavat muodostuviin käsityksiin ja mielikuviin. Aikuisten on muistettava kertoa lapsille ja nuorille, mihin kaikkiin muotoihin kirjoittaminen venyy. 

Yhdellä sanataidetunnillani yhdeksänvuotias kutsui tarinoiden kirjoittamista kirjoitustaiteeksi ja kaunokirjallisuuden lukemista lukemistaiteeksi. Toivon, että kuulen nuo sanat vielä uudestaan monen muunkin oppilaan sanomana. 

Inari Mykkänen
Kirjoittaja on sanataideohjaaja ja kotimaisen kirjallisuuden maisteri

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti