Kesäkuu 2019
LUKULIIKE KOULUSSA
LUKULIIKE KOULUSSA
Sanataidekasvattajien matkassa
Viestejä avaruusolentojen kielellä, uutisia myyttisistä
maailmoista, YÖK-NAM -runonmaistajaisia, lohikäärmeiden kesyttämistä,
salapoliisitarinan epäiltyjen varjostamista, runoselfieitä – ja paljon, paljon
muuta... Siis sanataidetta!
Lukuliike on kulkenut kouluihin myös sanataidekasvattajien
matkassa ympäri Suomen, koska lasten ja nuorten luova, kielellinen ilmaisu ja
oma kirjoittaminen on yksi tärkeimmistä reiteistä hyvään lukutaitoon. Me
sanataidekasvattajat olemme parhaamme mukaan omalla esimerkillämme näyttäneet
sekä oppilaille että opettajille, kuinka lukemisen ja tekstien maailma avautuu
leikkimällä, leikkaamalla, liimaamalla, tutkimalla, tunnustelemalla tai
tömistelemällä. Välillä on heittäydytty hullun lailla, välillä kuulosteltu
hiirenhiljaa – lukutaitoon kun tarvitaan kaikkia aisteja.
Suomen sanataideopetuksen seura on saanut olla Lukuliikkeen
mukana alusta lähtien, jo ideointivaiheessa. Alku oli luonnollisesti täynnä
intoa mahdollisuudesta päästä tekemään sanataidetta satojen innokkaiden
koululaisten kanssa aivan uusiin maisemiin. Kun hankkeeseen mukaan hakeneiden
ja työpajaa toivoneiden koulujen määrä loppusyksystä 2018 hiljalleen valkeni,
myös meillä sanataideväellä ilo ja kauhistus vuorottelivat: miten ja millä
keinoin ehdimme kaikkialle? Tarvitaankohan toteutukseen supersankareita,
ajankääntäjää tai kenties tähtienvälistä seikkailusukkulaa?
Ratkaisu löytyi verkostosta ja joukkuepelistä. Onneksi
sanataidekouluja ja sanataidekasvattajia tänä päivänä jo löytyy aika monesta
Suomen kolkasta: Porvoosta Rovaniemelle ja Porista Outokumpuun. Apunamme oli
Lukuliike koulussa -hanketyötekijöiden lisäksi sanataiteen läänintaiteilija
Karoliina Suoniemi.
Kun tekijät kaikille sanataidetyöpajoille oli löydetty,
ensimmäinen haaste oli selvitetty ja edessä vielä se mukavin osuus,
koululaisten kohtaaminen. Sanataide yhteisöllisenä taiteenalana elää juuri siinä
hetkessä, kun lapset ja nuoret yhdessä oivaltavat omat taitonsa.
Taidekasvattajan roolina tilanteessa on esittää paitsi oikeat kysymykset, myös
lasten keksimää salapoliisihahmoa, kauhutarinan kertojaa tai vaikkapa elävää
äänirunovahvistinta.
Suomalainen sanataiteen opetuksen kenttä on vielä kovin
nuori, ja siksi Suomen sanataideopetuksen seuralle yhdistyksenä Lukuliike
koulussa on ollut tärkeä, yhteinen ponnistus, jonka avulla olemme taas ottaneet
muutaman uuden askeleen sanataiteen tunnettuuden edistämisessä. Kouluissa,
erityisesti alakouluissa, sanataiteelle monialaisena ja toiminnallisena
sisältönä on suuri tarve. Sanataiteen avulla jokainen lapsi voi oivaltaa oman,
kielellisen vahvuutensa, joka yhdelle löytyy lukemisesta, toiselle suullisesta
tarinankerronnasta ja kolmannelle vaikkapa pelihahmojen rakentamisesta.
Koska Lukuliikkeen on kuitenkin tarkoitus katsoa myös
pidemmälle, halusimme käyttää tämän ainutlaatuisen tilaisuuden tuottaa tietoa
sekä sanataidekasvatuskentän että koulujen tarpeisiin. Olemme tehneet
työpajakokonaisuuden sisällöistä ja pedagogisista tavoitteista laajan
yhteenvedon, jollaista ei aiemmin ole ollut tilaisuutta tehdä. Meille on siis
tarjoutunut oiva mahdollisuus myös oppia itse uutta sanataiteesta.
Sanataide on taiteenalana hyvin moninainen ja
taidekasvattajien taustat keskenään erilaiset, joten kaikilla on oma tapansa
opettaa. Suomen kokoisessa maassa myös pitkät välimatkat hidastavat hyvien
ideoiden kulkua sanataidekoulusta toiseen. Lukuliike koulussa onkin antanut
meille aarrearkullisen sanataidetta eri tekijöiltä, ja siitä haluamme jakaa
antia muillekin: tuloksena on syntymässä vielä sanataiteen tehtäväpaketti, joka
valmistuttuaan on kaikkien koulujen käytössä.
Uskomme, että Lukuliike koulussa on sanataiteen kannalta
vasta pieni maistiainen. Haluaisimme tulevaisuudessa kattaa herkkupöydät
kaikkia sanataideahmatteja varten uudelleen ja uudelleen, sillä sanat ovat
ajattelumme elintärkeää ravintoa, jota ilman ei kukaan tule toimeen. Sanataide
on osa sekä perusopetuksen opetussuunnitelmaa että varhaiskasvatussuunnitelmaa,
ja toivottavasti pian myös elintärkeä osa jokaisen kunnan
kulttuurikasvatussuunnitelmaa, taiteen perusopetuksen ja muun
harrastustoiminnan tarjonnasta puhumattakaan.
Sanataide on kirjallisuuden koti. Sen tavoitteena
on kasvattaa sanoista, tarinoista, kielestä ja kirjallisuudesta nauttivia
lapsia, nuoria ja aikuisia. Heitä, jotka hallitsevat tarinan kaaret ja osaavat
ilmaista tunteitaan kielellisesti; heitä, jotka lukevat nauttiakseen ja
oppiakseen ja jotka saavat iloa kertomisesta. Me olemme huomanneet, että
tällaisia tyyppejä on tässä maassa Lukuliikkeen myötä taas monta enemmän!
Pia Krutsin
Suomen sanataideopetuksen seuran puheenjohtaja, Sanataideyhdistyksen Yöstäjän toiminnanjohtaja
Suomen sanataideopetuksen seuran puheenjohtaja, Sanataideyhdistyksen Yöstäjän toiminnanjohtaja
Kuvat: Pia Krutsin ja Sari Utriainen
Syyskuu 2018
SANATAITEEN
PAIKKA
Missä on
kirjallisuuden oma tila? Monet taidealat yhdistyvät kuin itsestään konkreettisiin
paikkoihin. Teatteri mielletään jo sanana paitsi näyttämötaiteen synonyymiksi
myös rakennukseksi, jossa esittävää taidetta tehdään ja koetaan. Kuvataiteen
kotipesä on museoissa ja gallerioissa. Tanssilla on omat aluekeskuksensa,
musiikilla konserttisalinsa.
Kirjallisuuden paikaksi mieltyy luontevasti kirjasto. Maassamme on loistavat kirjastot, joissa lainaamiseen keskittyvän ydintoiminnan lisäksi järjestetään ilahduttavasti yleisötilaisuuksia ja kohtaamismahdollisuuksia kirjallisuuden tekijöille ja lukijoille.
Kirjallisuuden paikaksi mieltyy luontevasti kirjasto. Maassamme on loistavat kirjastot, joissa lainaamiseen keskittyvän ydintoiminnan lisäksi järjestetään ilahduttavasti yleisötilaisuuksia ja kohtaamismahdollisuuksia kirjallisuuden tekijöille ja lukijoille.
Meillä on
kuitenkin myös painettua kirjallisuutta laajempi taideala, sanataide, joka
kattaa kaiken luovan – kirjallisen
lisäksi suullisen ja monitaiteellisen – sanoilla taitelemisen. Missä määrin
kirjasto on sanataiteen paikka? Toisinaan kirjastot tarjoavat tiloja
sanataidekoulujen ryhmille, ja monilla sanataidetoimijoilla on hyviä kokemuksia
sujuvasta yhteistyöstä kirjaston kanssa. Usein sanataideryhmät kokoontuvat
kuitenkin vaihtelevissa ympäristöissä: iltaisin tyhjillään olevissa
koululuokissa, kansalaisopistoissa, nuorisotiloissa.
Harrastuksena
sanataide toki on joustava ja edullinen: yksinkertaisimmillaan välineiksi riittävät
kynä ja vihko ja kokoontumispaikaksi mikä tahansa soppi, jossa on pöytiä ja
tuoleja. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Ilman omaa fyysistä
kiintopistettä toiminnan vakiinnuttaminen on vaikeaa. Lisäksi tilan asettamat rajoitukset
ohjaavat tekemistä niin, että sanataiteen monitaiteellista potentiaalia ei ole
aina mahdollista toteuttaa.
Sanataidekoulujen
lisäksi kirjallisuusalalla on paljon muitakin toimijoita, jotka kamppailevat
tilakysymysten kanssa. Pienet yhdistykset, osuuskunnat ja ryhmittymät ovat
usein vailla omaa toimitilaa. Suuri osa kirjailijoista työskentelee kotona; jotkut
vuokraavat työhuoneita vapailta markkinoilta. Kirjailijaliiton ja alueellisten
kirjailijayhdistysten työhuonepaikkoja on tarjolla hyvin rajallisesti, ja
vakiintuneita tiloja, joissa sanataidetta voisi kokea ja tehdä yhteisöllisesti,
on harvassa. Taiteenalan oman tilan puute näyttäytyykin jatkumona
harrastajatasolta ammattilaisuuteen saakka. Siksi sanataidekoulujen
vahvistaminen – myös tilaan liittyvien resurssien osalta – tukisi ennen pitkää
koko taidealaa.
Onneksi
myös positiivisia esimerkkejä löytyy kentältä. Monen toimijan voimat
yhdistämällä voidaan luoda uusia rakenteita ja yhteiskäytössä olevia tiloja,
kuten Turun Kirjan talo. Oulussa Valveen sanataidekoulu toimii upeasti osana
isompaa kaupungin ylläpitämää kulttuuritaloa, jossa oman sanataidevintin
lisäksi sanataiteilijoiden käytössä on myös esimerkiksi tanssisali ja
galleriatila. Monitaiteellisia toteutustapoja ruokkivat tilat ovatkin
myötävaikuttaneet Valveen maankuulujen sanataidenäyttelyiden syntyyn.
Kun
etsitään ratkaisuja lasten ja nuorten hiipuvan lukuinnon piristämiseen, on
tärkeää nähdä myös kirjallisuus- ja sanataidetilojen arvo. Kirjastot yksin
eivät täytä tätä tehtävää. Tarve sanataiteen omalle tilalle kumpuaa kahdesta
suunnasta: alan aktiivitoimijat tarvitsevat kokoontumispaikkoja ja työhuoneita,
ja lisäksi tarvitaan yleisölle avoimia tiloja, joissa lukijan ja tekijän roolit
voivat liudentua ja sanataiteen yhteisöllinen ulottuvuus tulla todeksi. Oma
konkreettinen paikka tekee taidealaa tunnetuksi, eläväksi ja helpommin
lähestyttäväksi.
Anna Elina
Isoaro
Kirjoittaja
on FM, joka on työskennellyt sanataideopetuksen ja -projektien maailmassa
vuodesta 2004. Tällä hetkellä hän toimii Pirkanmaalla kirjallisuuden läänintaiteilijana.
Toukokuu 2018
AIKUISTEN(KIN) SANATAIDETTA?
Sanataiteesta puhuttaessa törmää usein siihen käsitykseen, että sanataide on jotakin, jota tehdään vain lasten ja nuorten kanssa. Erilaiset sanataidekoulut ovat tuttuja, samoin vaikkapa vauvojen ja taaperoiden runokylvyt tai erilaiset sanataidelähtöiset projektit koulumaailmassa. Mikä onkin ilahduttavaa; on upeaa, että sanataide luotsaa uusia sukupolvia kohti lukemisen ja kirjoittamisen, sanojen maailmoja.
Mutta asialla on myös kääntöpuolensa. Esimerkiksi
apurahojen jaossa sanataide profiloituu helposti osaksi lastenkulttuurin
olemassa olevia tai miellettyjä kiintiöitä, eikä nouse kilvoittelemaan ns.
vakavien taideavustusten kokonaisuudesta. Sanataide profiloituu siis
taidekentänkin silmissä helposti vain lastenkulttuuriksi. Enkä tahdo nyt
vähätellä lasten- ja nuorten kulttuuria, joka on suuri rakkauteni ja työni
antoisimpia osa-alueita. Tahtoisin kuitenkin, että sanataide nähtäisiin
taiteenalana, joka koskettaa kaikkia ikäryhmiä.
Sanataiteen siipien alla tehdään laadukasta ja arvokasta
työtä esimerkiksi vanhustyön parissa vaikkapa Oulussa. Vantaan sanataidekoulu
tarjoaa työikäisille aikuisille kursseja. Idässä Sanataidekoulu Aapeli on
järjestänyt tärkeitä Perhekirja-kursseja sosiaalityön asiakkaiden parissa,
Porin alueella Skriivari on luotsannut seniorisanataidetta vanhainkodeissa ja
työpajoja synnytysmasennuksesta kärsiville äideille. Näin ollen ajatus siitä,
että vain lastenkulttuurin apurahat tukevat sanataidekenttää on kapeahko.
Kiinnostava ja tärkeä kysymys aikuisten sanataiteesta
puhuttaessa on tietysti se, missä kulkevat rajat sanataiteen ja luovan
kirjoittamisen välillä. Entäpä sanataiteen ja kirjallisuusterapian? Aikuisille
suunnattu kirjoittajakoulutus mielletään helposti luovan kirjoittamisen
opetuksen näkökulmasta. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että luova
kirjoittaminen, sanataide ja kirjallisuusterapia ovat kuin sisaruksia. Kaikissa
on jotakin samaa, samat juuret ja tapa katsoa maailmaa, mutta perusluonne on
silti erilainen.
Siinä missä luova kirjoittaminen ehkäpä pyrkii
enemmänkin tekstin kehitykseen, muokkaamiseen ja hiomiseen, valmiiseen
lopputulokseen, on sanataide luonteeltaan leikkisämpi. Sanataide ei samaan tyyliin hio, eikä se pyri useinkaan julkaisuun
tai muuhun valmiiseen lopputulokseen. Sanataide voi toimia ilman kirjoitettuja
sanoja, sanataide voi olla suullista kertomista tai sanoilla leikkimistä.
Kirjallisuusterapiasta taas ajattelen sanataiteen
eroavan jo siinä, että sanataideopettaja ei ole terapeutti. Sanataiteen
menetelmillä voi avata asioita, tuoda ahaa-elämyksiä ja voimauttaa, mutta
sanataidetyö ei lähde siitä tavoitteesta, että se voisi korjata tai hoitaa
taideterapian kaltaisesti. Siihen ovat omat ammattilaisensa ja metodinsa.
Sanataide on enemmänkin hengähdystauko, hetki jossa huilata sanojen ja tekstien
kanssa.
Ehkä itse näenkin sanataiteen lähestyvän eniten
taidemuotona yhteisötaidetta. Sanataidetta kun tehdään yhdessä, yhteisönä ja
ihmisten kanssa, siellä missä ihmiset luontevasti ovat, omassa elinpiirissään.
Se ei lähde hoivasta, eikä aina leivo tekijöistään valmiita kirjoittajia, mutta
se antaa tavan purkaa ja tuottaa taiteen keinoin ajatuksia, kokemuksia,
käsityksiä.
Sanataide, yhdessä loistavien sisarustensa
kirjallisuusterapian ja luovan kirjoittamisen kanssa, voi tarjota myös aikuisväestölle
mielekkään, kiinnostavan, ajatuksia mylläävän ja kieltä ja tekstejä rakastavan
tavan tehdä taidetta, osallistua maailmaan. Tehdä sanoista taidetta.
Karoliina Suoniemi
Sanataiteen läänintaiteilija, sanataideopettaja
Tammmikuu 2018
Kyllä, käsissänne on taideteos
Mitä kirjailija tekee, kun hän kirjoittaa
kirjan? Olen kysynyt tuon kysymyksen useilta eri oppilailta sanataidetunneilla.
Useimmat ala-asteikäiset lapset ovat vastanneet ”laittaa sanoja toisensa
perään, keksii tarinoita tai runoja”. Olen huomannut monta ahaa-elämystä, kun
olen sanonut lopuksi lapsille, mitä itse ajattelen: kirjoittaminen on taiteen
tekemistä aivan niin kuin kuvataiteessa piirtäminen ja maalaaminen. Sanoilla
voi tehdä taidetta, vaikuttaa lukijan tunteisiin ja ajatuksiin.
Miksi kirjoittamisen ja taiteen tekemisen
yhteys on yllätys niin monille lapsille? Ainakin yksi syy löytyy
peruskouluopetuksesta. Taito- ja taideaineiksi luetellaan musiikki, kuvataide,
ilmaisutaito, tekstiili- ja tekninen käsityö, liikunta ja kotitalous.
Kirjallisuus ja kirjoittaminen kuuluvat äidinkielen ja kirjallisuuden
oppiaineen opetuksen alle. Koululaisen on opittava lukemaan ja kirjoittamaan,
jotta hän voi ylipäätään selviytyä yhteiskunnassa. Kirjoittamisen taitoa
tarvitaan lukuisissa eri asioissa, kouluaineissa, työhakemuksissa,
tekstiviesteissä – kirjoittamalla voi tehdä taidettakin. Viimeiseksi mainitun tulisi
myös nousta esiin peruskouluopetuksessa.
On eri asia ottaa käteen
oppivelvollisuuteen kuuluva opus kuin taideteos, kirja jossa sanoilla on tehty
taidetta. Olen keskustellut lapsiryhmien kanssa siitä, mitä ajatuksia heille
ääneen lukemani teokset ovat herättäneet. Taiteenlaji nimeltä kirjallisuus
pystyy kuvaamaan sanojen kautta ihmiselämän eri puolia, kuten yksinäisyyttä ja
ystävyyttä, pelkoja ja unelmia, iloa ja surua. Kun puhun kirjoista
taiteenlajina, kirjoilta tuntuu putoavan oppilaiden silmissä kahleet: se on
vapaata aluetta, irti tiedon oppimisen velvollisuuksista. Taiteenlaji nimeltä
kirjallisuus kutsuu tuntemaan ja eläytymään, pohtimaan maailman ilmiöitä
elämyksellisesti sanoja seuraamalla.
Jos lukeminen ja kirjoittaminen liittyvät
peruskoululaisten mielikuvissa vain koulutehtäviin, ei ole mikään ihme,
etteivät he pidä lukemista samanlaisena taiteen nauttimisen harrastuksena kuin
konsertissa käymistä. Sekä koulun että kodin asenneilmapiirit vaikuttavat
muodostuviin käsityksiin ja mielikuviin. Aikuisten on muistettava kertoa
lapsille ja nuorille, mihin kaikkiin muotoihin kirjoittaminen venyy.
Yhdellä sanataidetunnillani
yhdeksänvuotias kutsui tarinoiden kirjoittamista kirjoitustaiteeksi ja kaunokirjallisuuden
lukemista lukemistaiteeksi. Toivon, että kuulen nuo sanat vielä uudestaan monen
muunkin oppilaan sanomana.
Inari Mykkänen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti